RUSLANIA: Kejnonen Mikko. Näkymätön Venäjä: kirjoituksia Pietarista (na finskom jazyke).

Pietari on tunnetusti Venäjän ikuinen toinen, Moskovan läntinen varjo. Pietari Suuri rakennutti siitä itselleen keinotekoisen paratiisin. Hän varasti Moskovalta - Kolmannelta Roomalta - apostoli Pietarin avaimineen. Kaupungin ankkurivaakuna on lähes kopio Vatikaanin avainvaakunasta.
Näin hän teki kaupungista vielä yhden uuden Rooman, hallinnollisen keskuksen, kun taas Moskova sai pitää Bysantin hengellisen perinnön.
Korostettu tekeminen, maallinen dynaamisuus, oli hallintokaupunki Pietarin elämälle ominaista jo varhain, kun Moskovaa riivasi hengellinen maleksiminen. Puљkinille Pietarin kaupunki oli pienen ihmisen ja monumenttihallitsijan myrskyinen konflikti, Gogolille pikkuvirkamiesten kuhiseva hornankattila, Dostojevskille yksilön psykologian rauhaton koetin.
Kaupungista tuli ikkuna Eurooppaan, venäläinen periferinen keskus, vieraiden vaikutteiden omaksumisen ja kääntämisen paikka. Sille ominaista on toiseus suhteessa Moskovaan ja muuhun Venäjään. Jo pietarilaisten rocklevyjen teksti "ei myytäväksi Moskovassa" on paljonpuhuva.
Ja tekemisen maku tuntuu Pietarissa tänäänkin, mistä kielii myös venäläisen populaarikulttuurin aktivistin Mikko Keinosen toimittama kirja Näkymätön Venäjä: kirjoituksia Pietarista.
Pietarin toiseutta leimaa venäläisen kulttuurin ikiaikainen vastakkainasettelu.
Jos Moskova on äiti Venäjän feminiininen keskus, on Pietari väistämättä sen maskuliininen periferia. Moskova saattaa olla kateellinen Pietarin juhlakoristelusta, mutta pietarilaisille se on melko yhdentekevää, sillä he näkevät pintaremontin läpi.
Jos Moskova on itää, on Pietari länttä, vaikka matka Vladivostokiin on molemmista melkein sama. Jos Moskovan katukuvaankin heijastuva projekti on pystysuuntainen, hierarkkinen, pysyy Pietari horisontaalisena, sallivampana ja laajakatseisempana.
Jos Moskovassa on kulttuurin mainstream ja kaanon, on Pietarissa perinteisesti vallitsevana pikemminkin vaihtoehtoisuus, underground.
Leningradin 1960-80-lukujen undergroundista väitteli Helsingin yliopistossa hiljattain pietarilaistutkija Stanislav Savitski teoksellaan Andegraund. Se kirjoitetaan pietarilaisittain äänneasussaan, koska Moskovassa on käytössä kirjoitusasuinen underground. Näkymätön Venäjä lupaa kertoa tästä varjotodellisuudesta huomattavasti arkisemmin ja populaarimmin. Näillä teoksilla on kuitenkin yhtymäkohtansa.
Savitskin mukaan Leningradissa syntyi alakulttuurinen pienten vaihtoehtoisten ryhmien verkosto ja satunnainen kotoisa yhteisö, joka jatkoi vuosisadan alun modernismin ja avantgarden traditiota. Hän kyseenalaistaa mm. epävirallisen ja virallisen kulttuurin ylittämättömän ristiriidan sekä rautaesiripun aiheuttaman täydellisen eristäytyneisyyden. Näkymätön Venäjä sivuaa konkreettisesti tämän aiemmin maanalaisen kulttuurin rippeitä, jotka ovat vähitellen maan pinnalle noustuaan kalvenneet, mutta nostaa esiin myös aivan uusia kansalaisyhteiskunnan kysymyksiä ja jälkineuvostolaisen arkielämän eksoottisia erikoisuuksia.
Tätä eksotiikkaa luotaamassa on ollut joukko tamperelaisia tiedotusopin opiskelijoita. Näkymätön Venäjä lupaa kertoa siitä Pietarista, jota valtavirran media ei huomaa. Paradoksaalista on kuitenkin, että suuri osa jutuista on jo aiemmin julkaistu median valtavirrassa.
Toiseuden leimaaman kaupungin sisällä on kuitenkin oma toiseutensa, jota kirja ainakin aiheidensa puolesta käsittelee. Tietoa löytyy ympäristöliikkeistä, ympäristökasvatuksesta, iäkkäiden jäsentensä myötä kuihtuvan kommunistisen puolueen nykytoiminnasta, inkeriläisistä, ylioppilaslehdestä, armeijapakoilusta, kommunalka-elämästä, nykytaiteesta, -elokuvasta ja -rockista. Aiheiden paljous hengästyttää.
Ne ovat silti erityisen kiinnostavia juuri Pietarin osalta, sillä ne liittyvät paljossa niihin nyky-Venäjälle viimeisen viidentoista vuoden aikana tulvineisiin vaikutteisiin, joita on omaksuttu ja pyritty ottamaan haltuun venäläisittäin. Näkymätön Venäjä lupaa paljon, mutta syvempi perehtyneisyys käsiteltäviin aiheisiin olisi ollut toivottavaa. Esiin nostetut kysymykset eivät löydä kontekstiaan.
Opiskelijoiden kirjoittamat taiteilijoiden arkea käsittelevät jutut synnyttävät paikoin jännittävän efektin, koska niistä kuultaa läpi Pietarin kaupungin kulttuurielämän tekemä tuore vaikutus. Mutta edes jonkinasteinen tradition tunteminen olisi tässäkin tarpeen, jotta lukija voisi havaitsemisen ohella yrittää myös ymmärtää nyky-Pietarin nuoria älykköjä ja kulttuurivaikuttajia.
Nykytaiteen ilmiöitд kдsittelevдt jutut ovat kuitenkin teoksen parasta antia, sillд ne muodostavat muita kattavamman ja yhtenдisemmдn kokonaisuuden.
Nдillд aloilla Leningradin-Pietarin omaleimaisuus ja avantgardistisuus onkin ollut nдkyvдд viime vuosikymmeninд. Puљkinskaja 10:n vaihtoehtoisen kulttuurin legendaarinen yhteisö on tдstд hyvд osoitus, samoin poikkitaiteellinen Mitkat-ryhmд, mutta ehkд parhaiten se nдkyy pietarilaisessa rockissa, hдmmдstyttдvдn vilkkaassa ja demokraattisessa klubielдmдssд, jolla on vankka paikallistraditio.
Neuvostorockin suuret nimet Akvarium, DDT ja Nautilus Pompilius ovat kaikki tehneet musiikkiaan leimallisen pietarilaisiin teksteihin, jotka viittaavat vahvasti vuosisadan alun modernismin traditioon. Uudemmista yhtyeistд tдtд linjaa jatkaa mm. Deaduљki, jonka sanoittaja Kirill Aleksejev on hyvin tietoinen pietarilaisuudestaan. Deaduљkin varsinaiset tekijдt Aleksei Rahov ja Viktor Sologub, kuten myös DDT:n Juri Sevtљuk, ovat Nдkymдttömдssд Venдjдssд lдhikuvassa.
Aiheiden paljous johtaa vдistдmдttд hajanaisuuteen, ja reportaasit jддvдt usein valitettavan pintapuolisiksi. Mutta tдmд ei ole niin suuri synti kuin toimituksellinen huolimattomuus ja etenkin useiden kirjaan valittujen juttujen pддllekkдisyys.
Saamme lukea eri jutuista, ettд vihreдn liikkeen aktiivi Aleksandr Fjodorov pelkдд ja ettд hдneltд odotetaan skandaalijuttua. Kolmessa jutussa raportoidaan aktivistiksi ryhtyneen ydinvoimalan työntekijдn Sergei Haritonovin kohtalosta, taiteilija Jelena Klotљko edustaa pietarilaista nykytaidetta toistuvasti, ja elokuvaohjaaja Aleksandr Baљirovin tapaamme kolmessa artikkelissa.
Yksi pintapuolinen juttu olisi sekin parempi kuin kolme pintapuolista juttua samasta aiheesta, mutta paras vaihtoehto olisi ollut yhdistдд juttuaihioita perusteellisemmiksi kokonaisuuksiksi. Tдstдkin huolimatta Nдkymдtön Venдjд on Pietarin juhlavuoden juhlakirjojen joukossa pirteд ja kaivattu suomalainen repliikki keskusteluun Pietarin nykykulttuurista.

Kirjoittaja on venдlдisen kirjallisuuden tutkija Helsingin yliopistossa.